Osa suurta kaikkeutta

Luonnossa liikkuessa voi kokea "kuin oisin osa suurta kaikkeutta". 

Heinäkuu, hevonen ja Härkölampi. Kauniit asiat tänään. Jokainen niistä on oma maailmansa, jota kuuntelemalla ja katselemalla oppii taas jotain uutta. 

Sain kyydin tallille. Flunssa alkaa olla voitettu tapaus ja aloittamani lääkekuuri avaa hengitystiet. Elämä voittaa taas. Silti oli kivaa saada kyyti sinne ja takaisin. Kiitos siitä!

Satoi vähän, kun lähdin Nellan kanssa seikkailemaan. Lainasadetakki oli vähän liian iso. Käärin hihat eikä isous haitannut enää yhtään. Sade oli lämmintä, sellaista "lehmän henkäystä" puolison sanontaa käyttäen. Vesisade loppui vähitellen, mutta puiden oksat eivät kuivuneet. Oli hyvä, että oli sadetakki päällä.

Heinäkuinen metsä oli kaunis. Sateen taivuttamat oksat ja heinät, kukkivat kasvit ja tyyni järvi kuuntelivat minua ja hevosta. Juttelen yleensä kaikenlaista Nellalle aina kun ratsastan. Ja muulloinkin.  Hiljainen metsä oli raskas vedestä ja lämmöstä. Heinäkuu on kesän täyttymys ja lupaus syksystä.

Hevonen oli kaunis. Nella on suomenhevonen, mummoiässä. Hevosen olemus on kunnioitusta herättävä. Miten joku noin iso ja voimakas voi tehdä kanssani yhteistyötä näin auliisti? Se on jotenkin kaunista myös. Hevoset ovat kaikki persoonallisia luonteita. Kun oppii tuntemaan yhden, ei voi sanoa tuntevansa kaikkia. Ehkä Nellakin tuntee minut. Se luottaa minuun. Ei ole kiire, saa nauttia elämästä. Ja nappaista heinätukon tai riipiä koivunlehtiä matkan varrella...

Härkölampi oli kaunis. Se oli kuin koru metsän keskellä. Muistan sen kävelylenkin, kun löysin Härkölammen. Hämmästyneen ihmetyksen vallassa ymmärsin, miten kauniita asioita voikaan olla ihmisten lähellä. Ne ovat piilossa, mutta vapaita tutkittaviksi. Samalla kävelylenkillä löysin myös vihreän laaksoni ja paljon muuta ihmeteltävää. Näitä paikkoja kävimme Nellan kanssa katsomassa tänään. Nellankin mielestä kaikki oli niin kaunista ja rauhallista. 

Kerran näin männyn rungosta hiljalleen maahan tippuvan kaarnanpalan. Sanoin sille: "Tervetuloa, karike!" Vähäiseltäkin vaikuttava luonnon tapahtuma on suuri ja kaunis. Kiitos siitä, että saan olla osa tätä kaikkeutta!

Elämysten tarjoilua

Miniä kävi hevosen selässä ja ratsastikin urheasti pitkät matkat, jopa ravaten ihan reiluja pätkiä. Ja 6-vuotias istui satulassa rennosti, pelkäämättä ja piti kiinni vain ohjista. Tämä pikkuratsastaja kääntyi katsomaan taakseen, että miten se äiti siellä pärjäilee. Jalustinhihnat piti kääriä kolmeen kertaan jalustinten ympäri ja siltikin ne heiluivat siinä jalkojen alla omaan tahtiinsa. Mutta mitä siitä - ratsastaminen oli niiiiiiiin ihanaa ja Sabina niiiiiiiiiiiin ihana, että sitä piti taputella vähän väliä matkan varrella. Äitikin pärjäsi hyvin, eikä huolta siis ollut hänestäkään.
Esikoinen juoksi milloin edellä milloin perässä kameran kanssa. Juoksualusta oli milloin upottavaa hiekkaa milloin kuraa, kun oli satanut. Meille kaikille kuitenkin alkoi paistaa aurinko juuri sopivasti, kun matkaan lähdettiin hevosten kanssa. Esikoinen ei halunnut kiivetä hevosen selkään tällä kertaa.

Elämysten tarjoilu on varmaan minun elämäntehtäväni. Nautin siitä, kun ihminen saa uuden kokemuksen, oppii jotakin itsestään ja saa viettää aikaa ilman stressiä keskittyen elämykseen. Ratsastaminen on kokonaisvaltaista puuhaa. Ei siinä muista miettiä taloushuolia, päiväkodin pakkopäiväunia tai tulevaa työviikkoa, kun hevonen on alla ja matka jatkuu. Hevonen kyllä huomaa, jos ratsastaja ei muista olla elämyksessään täysillä mukana. Sitä huomaa pian olevansa jossakin pusikossa tai tallin pihalla. Ainakin Nellan kanssa voisi käydä näin. 

Sabina ja Tailor hoitivat eilen homman kotiin tyylikkäästi. Tampereen likat saivat hyvää kyytiä. Tosin Tailor ei kuulemma oikein totellut ratsastajaansa. Onneksi se kulkee toisten perässä aika pomminvarmasti eikä sillä ole suurempaa kilpailuviettiä. Sabina on tottunut kantamaan pikkuratsastajia ja on kärsivällinen myös taluttajaa kohtaan. 

Myös eläimelle voi tarjota elämyksiä. Nämä edellisen jutun järvireissut ovat sitä parhaimmillaan. Samoin kaikki rutiinireiteistä poikkeaminen ja uusien paikkojen löytäminen ovat elämyksiä hevosellekin. Miksi pitäisi aina laukata juuri "Laukkasuoralla"? Voihan sen kävellä pitkin ohjin ja vain nauttia elämästä.

Jos mennään...

Jahka tämä flunssa hellittää, niin taas mennään. Ratsastamaan on ikävä. Varsinkin Uusi-Nellaa on ikävä. Kummaa on, miten eläimen kanssa voi tutustua ja viihtyä näinkin hyvin. Huomenna onneksi pääsen edes käymään tallilla. Saapa nähdä, nousevatko esikoinen ja miniä hevosen selkään. Ainakin heillä on mahdollisuus siihen, pikkuisen poniratsastajan lisäksi.
Laskin tässä yhtenä päivänä, että olen käynyt ratsastamassa enemmän kuin tänä vuonna on kulunut viikkoja. Eli vaikka talvella oli liikaa pakkasta ja tuli väkisinkin taukoa, niin olen kirinyt keväällä ja kesällä tilastot kuntoon! No, jos ihmisellä on harrastus, niin harrastakoon sitä sitten palavasti, ei penseästi.
Olen tänäkin kesänä kokenut muutamia hurmaavia luontohetkiä hevosen selässä. Parhaita ovat olleet "viiden tähden rantalomat" Nellan kanssa. Ne ovat hetkiä, jolloin mihinkään ei ole kiire, vesi välkehtii, aurinko paistaa ja hevonen huokailee syvään. Nella on samanlainen kuin minä - nauttii vedessä olemisesta. 
Nyt siis vaan odottelen, että flunssa käy kaikki vaiheensa läpi ja pääsen taas ratsaille. Loma on alkamaisillaan. Flunssa päättymäisillään?