Törröttäjä

Talventörröttäjä.
Tämä on kyllä ehdottomasti eräs tuntemistani hauskimmista suomalaisista sanoista. Kohdatessani talventörröttäjän luonnossa olen usein aivan sanaton! Niin kaunis on törröttäjä, joka törröttää hangessa, pystypäisenä muistuttaen menneestä ja tulevasta kesästä.
Viimeksi kun olin ratsastamassa, menin pellonreunaa pitkin ja ihailin törröttäjiä. Niitä oli erimuotoisia ja erikokoisia. Suosikkini on se tillinkukintoa muistuttava koiranputki, jonka päässä on aivan ihastuttava kukkamuodostelma. Sellaisia voisin tuoda kotiinikin maljakkoon.
Ratsunani toiminut Elon-Viima ihaili myös törröttäjiä jonkin aikaa. Sitten se alkoi syödä niitä. Hevosen kauneudentaju on siis lähinnä makuaisitin varassa. Toisaalta - mille lie maistui viimekesäinen koiranputki... Hyvässä yhteistyössä siitä sitten jatkoimme talvista ratsastusretkeämme. Otimme pienen hien pintaan laukkaamalla muutaman hyvän suoran ja kävelimme takaisin tallille.
Talventörröttäjä. 
Ihana sana! Jotkut sanat vaan kerta kaikkiaan ovat niin mainioita. Näitä törröttäjiä tarvitaan. Eläköön törrötys! Kuiva ja kuollut voi olla kaunis ja puhutteleva. Ei kaiken tarvitse aina olla pintakiiltävää tai trendikästä ollakseen kaunista. Onneksi on olemassa luonto ja sen moninaiset ilmiöt. Luonnossa saa elämyksiä, kun vain malttaa katsoa. Ratsastaessa on tietenkin etuna se, että pääsee luontoon "sisälle", osalliseksi siitä. Siinä on yksi hyvä syy harrastaa ratsastusta - se on luonnonlahjan hyödyntämistä.

Menemisen esteet

Näillä mennään, mitä on saatu. On pyörät, autot, hevoset ja omat jalat. No niin, polvi oireilee nivelrikkoaan. Herää pienoinen epäilys: minustako tulossa vanha? Polven kipu laittaa rajoitteita liikkumiselle. Onneksi kuitenkin jotakin voi tehdä kivutta, esimerkiksi pyöräillä ja ratsastaa. Jalka ei tällä hetkellä kestä minkäänlaista kiertoliikettä. Pitää ottaa lääkettä "naamariin" ja nostaa jalat ylös. Jos ei tapahdu käännettä parempaan, on käytävä lääkärissä. Harmillista.

Muitakin esteitä voi menemiselle löytää kuin kipeä polvi. Joskus ei vaan huvita mennä. Joskus taas ei jaksa mennä, vaikka haluaisi. Ehkä bensa on vähissä tai pyörässä ei toimi jarrut. Hevonenkin saattaa olla menemisestä toista mieltä. Joskus hevonen menee hitaasti kotoa poispäin ja vallan hurjaa vauhtia sitten kotiinpäin. 

Meneminen ei ole mikään itseisarvo. Menemiselle olisi hyvä löytää funktio. Miksi menisin? Meneminen on usein hauskaa. Oman elinympäristön tutkimusmatkoille lähteminen on jopa erittäin hauskaa. Sellaisilla matkoilla sitä vaan vaeltaa eteenpäin ja haluaa nähdä, mitä seuraavan mäen tai mutkan takana on. Silloin jaksaa mennä vaikka kuinka kauan, jos vain polvi ei ole kipeä. 

Menemisen kohteita löytyy vaikka millaisia. Saunaan meneminen lämmittää mieltä jo etukäteen. Tallille meneminen on aina mukavaa. Kotiin meneminen antaa kummasti vauhtia polkupyörään. Töihin meneminen aamulla ennen kuutta on syksyisin jännittävää. Auringon nouseminen on upeaa katseltavaa työpaikan näköalaikkunoista. Kauppaan meneminen tuntuu joskus "pakkopullalta", mutta usein kuitenkin sekin on hauskaa. 

Muutkin voivat mennä, kuin ihmiset. Esimerkiksi äsken aurinko meni pilveen. Koira meni sohvan alle nukkumaan. Ulkona tuulee niin kovasti, että toivottavasti puut eivät mene nurin. Usein minun pitää mennä myös itseeni - ajatella pintaa syvemmältä omia motiivejani. Sillekin menemiselle löytyy vaikka kuinka paljon esteitä, tekosyitä ne kuitenkin taitavat olla. Elämä on jatkuvaa menemistä ja tulemista.

Syksyä silmät ja suut täynnä

Näin se syksy sitten saapuilee ja se on ihan mukavaa. Syksyssä on mukavaa varsinkin hämärät illat sekä tuuliset ja aurinkoiset päivät. Syksyllä on hauskaa "karauttaa" metsään hevosen kanssa tai ilman. Kävin eilen ratsastamassa Viimalla ja teinkin pitkähkön lenkin Lintusyrjän takamaastoissa. Viima ei juossut tuulispäänä, vaan oli ihan rauhallinen. Se kuunteli, kun höpötin kaikenlaista. Taisin jopa laulaa välillä. Metsässä laulaminen on mukavaa, kun siellä ei ole suurta yleisöryntäystä. Hevonen yleensä ei protestoi, jos menee nuotin vierestä.

Huomasin taas ilokseni, että hevonen tosiaan kuuntelee ihmistä. Korvat kääntyilevät kuin antennit ja jos sanon, että "laukataanko vähän", niin hevonen on jo menossa. Tähän asiaan tosin kannattaa puuttua ja toppuutella hitusen. Minä teen sen niin, että pysäytän hevosen ja laukka aloitetaan siitä paikaltaan tai muutaman käyntiaskeleen jälkeen. Näin se Viimakin laukkaa ihan rauhallisesti eikä juokse kuin höyryjuna omaa rataansa.

Ihminenkin kuuntelee yleensä toista ihmistä. Mutta mitä jää mieleen toisen sanomisista, se onkin jo eri juttu. Ihmisen mieli kun on niin kiireinen joskus. Se laukkailee omia teitään pitkälle eteenpäin tai junnaa kaukana takana, kun pitäisi olla tässä ja nyt. Näkemisen kanssa voi käydä samalla tavalla. Katse harhailee ja silmät pälyilevät jo uusia mahdollisuuksia sen sijaan, että näkisivät mahdollisuudet tässä ja nyt.

Hevonen katsoo eri tavalla maailmaa kuin ihminen. Sen silmät sijaitsevat eri puolilla päätä ja sen näkökenttä on erilainen kuin ihmisellä. Hevoselle asiat tapahtuvat reaaliajassa. Kerran sain kokea hetken, jolloin tunsin näkeväni hevosen "sisälle", sen sieluun asti. Harjasin Tailoria ja se nautti siitä kovasti. Yhtäkkiä huomasin sen katsovan minua toisella silmällään hyvin tarkasti. Katsoin takaisin ja hetken aikaa meillä oli kuin sama kieli, ymmärsimme toisiamme. Sanotaanko tällaisesta, että silloin ollaan "sielunkumppaneita" vai miten se nyt olikaan? Olin toisen luomakunnan edustajan kanssa lämpimässä katsekontaktissa siinä hetkessä. Voi kun minulle tuli hyvä mieli, kun tajusin, että hevonen ajatteli minusta hyviä ajatuksia.

Tätä voisin alkaa harjoitella itsekin. Katsoisin toista ihmistä sillä tavalla, että hän ymmärtäisi minulla olevan hyviä ajatuksia hänestä. Nythän alkoi uusi lukuvuosi kouluissa. Minä voisin aloittaa sillä luokalla, jossa opetellaan olemista toisten ihmisten kanssa.

Osa suurta kaikkeutta

Luonnossa liikkuessa voi kokea "kuin oisin osa suurta kaikkeutta". 

Heinäkuu, hevonen ja Härkölampi. Kauniit asiat tänään. Jokainen niistä on oma maailmansa, jota kuuntelemalla ja katselemalla oppii taas jotain uutta. 

Sain kyydin tallille. Flunssa alkaa olla voitettu tapaus ja aloittamani lääkekuuri avaa hengitystiet. Elämä voittaa taas. Silti oli kivaa saada kyyti sinne ja takaisin. Kiitos siitä!

Satoi vähän, kun lähdin Nellan kanssa seikkailemaan. Lainasadetakki oli vähän liian iso. Käärin hihat eikä isous haitannut enää yhtään. Sade oli lämmintä, sellaista "lehmän henkäystä" puolison sanontaa käyttäen. Vesisade loppui vähitellen, mutta puiden oksat eivät kuivuneet. Oli hyvä, että oli sadetakki päällä.

Heinäkuinen metsä oli kaunis. Sateen taivuttamat oksat ja heinät, kukkivat kasvit ja tyyni järvi kuuntelivat minua ja hevosta. Juttelen yleensä kaikenlaista Nellalle aina kun ratsastan. Ja muulloinkin.  Hiljainen metsä oli raskas vedestä ja lämmöstä. Heinäkuu on kesän täyttymys ja lupaus syksystä.

Hevonen oli kaunis. Nella on suomenhevonen, mummoiässä. Hevosen olemus on kunnioitusta herättävä. Miten joku noin iso ja voimakas voi tehdä kanssani yhteistyötä näin auliisti? Se on jotenkin kaunista myös. Hevoset ovat kaikki persoonallisia luonteita. Kun oppii tuntemaan yhden, ei voi sanoa tuntevansa kaikkia. Ehkä Nellakin tuntee minut. Se luottaa minuun. Ei ole kiire, saa nauttia elämästä. Ja nappaista heinätukon tai riipiä koivunlehtiä matkan varrella...

Härkölampi oli kaunis. Se oli kuin koru metsän keskellä. Muistan sen kävelylenkin, kun löysin Härkölammen. Hämmästyneen ihmetyksen vallassa ymmärsin, miten kauniita asioita voikaan olla ihmisten lähellä. Ne ovat piilossa, mutta vapaita tutkittaviksi. Samalla kävelylenkillä löysin myös vihreän laaksoni ja paljon muuta ihmeteltävää. Näitä paikkoja kävimme Nellan kanssa katsomassa tänään. Nellankin mielestä kaikki oli niin kaunista ja rauhallista. 

Kerran näin männyn rungosta hiljalleen maahan tippuvan kaarnanpalan. Sanoin sille: "Tervetuloa, karike!" Vähäiseltäkin vaikuttava luonnon tapahtuma on suuri ja kaunis. Kiitos siitä, että saan olla osa tätä kaikkeutta!

Elämysten tarjoilua

Miniä kävi hevosen selässä ja ratsastikin urheasti pitkät matkat, jopa ravaten ihan reiluja pätkiä. Ja 6-vuotias istui satulassa rennosti, pelkäämättä ja piti kiinni vain ohjista. Tämä pikkuratsastaja kääntyi katsomaan taakseen, että miten se äiti siellä pärjäilee. Jalustinhihnat piti kääriä kolmeen kertaan jalustinten ympäri ja siltikin ne heiluivat siinä jalkojen alla omaan tahtiinsa. Mutta mitä siitä - ratsastaminen oli niiiiiiiin ihanaa ja Sabina niiiiiiiiiiiin ihana, että sitä piti taputella vähän väliä matkan varrella. Äitikin pärjäsi hyvin, eikä huolta siis ollut hänestäkään.
Esikoinen juoksi milloin edellä milloin perässä kameran kanssa. Juoksualusta oli milloin upottavaa hiekkaa milloin kuraa, kun oli satanut. Meille kaikille kuitenkin alkoi paistaa aurinko juuri sopivasti, kun matkaan lähdettiin hevosten kanssa. Esikoinen ei halunnut kiivetä hevosen selkään tällä kertaa.

Elämysten tarjoilu on varmaan minun elämäntehtäväni. Nautin siitä, kun ihminen saa uuden kokemuksen, oppii jotakin itsestään ja saa viettää aikaa ilman stressiä keskittyen elämykseen. Ratsastaminen on kokonaisvaltaista puuhaa. Ei siinä muista miettiä taloushuolia, päiväkodin pakkopäiväunia tai tulevaa työviikkoa, kun hevonen on alla ja matka jatkuu. Hevonen kyllä huomaa, jos ratsastaja ei muista olla elämyksessään täysillä mukana. Sitä huomaa pian olevansa jossakin pusikossa tai tallin pihalla. Ainakin Nellan kanssa voisi käydä näin. 

Sabina ja Tailor hoitivat eilen homman kotiin tyylikkäästi. Tampereen likat saivat hyvää kyytiä. Tosin Tailor ei kuulemma oikein totellut ratsastajaansa. Onneksi se kulkee toisten perässä aika pomminvarmasti eikä sillä ole suurempaa kilpailuviettiä. Sabina on tottunut kantamaan pikkuratsastajia ja on kärsivällinen myös taluttajaa kohtaan. 

Myös eläimelle voi tarjota elämyksiä. Nämä edellisen jutun järvireissut ovat sitä parhaimmillaan. Samoin kaikki rutiinireiteistä poikkeaminen ja uusien paikkojen löytäminen ovat elämyksiä hevosellekin. Miksi pitäisi aina laukata juuri "Laukkasuoralla"? Voihan sen kävellä pitkin ohjin ja vain nauttia elämästä.

Jos mennään...

Jahka tämä flunssa hellittää, niin taas mennään. Ratsastamaan on ikävä. Varsinkin Uusi-Nellaa on ikävä. Kummaa on, miten eläimen kanssa voi tutustua ja viihtyä näinkin hyvin. Huomenna onneksi pääsen edes käymään tallilla. Saapa nähdä, nousevatko esikoinen ja miniä hevosen selkään. Ainakin heillä on mahdollisuus siihen, pikkuisen poniratsastajan lisäksi.
Laskin tässä yhtenä päivänä, että olen käynyt ratsastamassa enemmän kuin tänä vuonna on kulunut viikkoja. Eli vaikka talvella oli liikaa pakkasta ja tuli väkisinkin taukoa, niin olen kirinyt keväällä ja kesällä tilastot kuntoon! No, jos ihmisellä on harrastus, niin harrastakoon sitä sitten palavasti, ei penseästi.
Olen tänäkin kesänä kokenut muutamia hurmaavia luontohetkiä hevosen selässä. Parhaita ovat olleet "viiden tähden rantalomat" Nellan kanssa. Ne ovat hetkiä, jolloin mihinkään ei ole kiire, vesi välkehtii, aurinko paistaa ja hevonen huokailee syvään. Nella on samanlainen kuin minä - nauttii vedessä olemisesta. 
Nyt siis vaan odottelen, että flunssa käy kaikki vaiheensa läpi ja pääsen taas ratsaille. Loma on alkamaisillaan. Flunssa päättymäisillään?